Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Ikävä.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Ikävä.

Huomenna me lähdetään takaisin kotiin, Tampereelle. Tuli jotenkin tosi haikea fiilis, vaikka mulla onkin kova ikävä kaikkia ihania kavereita ja tuttuja Tampereella.

Eilen illalla katselin vanhoja kuvia ja tuli kauhea ikävä meidän edellistä koiraa, Maunoa. Tiedättekö, mulla on melkein aina ikävä jotakin, olin sitten täällä tai kotona. En oikeastaan edes tiedä, miksi oloni tuntuu nyt niin surkealta. Lähtemisen vaikeus tai jotain, tai ehkä vain siksi, kun Miika palaa takaisin töihin ja me ollaan kolmestaan Rebekan ja Tepon kanssa. On ihanaa, kun täällä on ollut melkein aina joku kotosalla.

Täällä pohjanmaalla asuu kuitenkin mun sisko (velikin väliaikaisesti) ja käytännössä koko suku. Mun käy sääliksi äitiäni, joka kyynelehtii huomenna ikävissään, tietäen, että seuraavan kerran lapsenlasta nähdessään tämä on taas kasvanut ja muuttunut paljon. Olisi vain niin kivaa arkisinkin pyörähtää nopeasti kotona, istuskella siskon luona kahvipöydässä, voisi vaan kipata Rebekan äidille hoitoon jumpan ajaksi ja ihan vaan olla rakastamieni ihmisten kanssa useammin.

Olen sellainen ihminen, joka viihtyy seurassa. Ihan vaikka oltaisiin hiljaa (kröhm, pystyn olemaan ehkä puoli minuuttia puhumatta), mutta kunhan ei tarvitse olla yksin. Yksinoleminenkin voi olla tietysti kivaa, kunhan se on oma valinta, eikä pakon sanelema. Arkisinkin meillä on kyllä melkein koko ajan seuraa tai touhua, mutta... Olen vain niiiin seuraeläin, kuin vain joku voi olla. Sopivassa seurassa olen (liian) puheliaskin, hih, Miika-parka, kun Rebekka oppii puhumaan, niin hänellä ei ole ehkä hetken rauhaa.

Ikävä on heitä, joita ei voi nähdä niin usein kuin haluaisi. Erilainen ikävä on myös heitä, joita ei voi nähdä enää koskaan. Minulla on maailman ihanin perhe, joten pärjään ikäväni kanssa. Sinkkuaikoina minulla oli vaikeaa, ikävöin kaikkea koko ajan, se ei sopinut pätkääkään minulle, mutta entä te muut? Tai entäs te, joiden perhe asuu toisessa maassa? Ikävän kanssa oppii varmasti vain elämään.


Voi Mauno,
ehkä nuuhkuttelet parempia tuoksuja siellä jossain...



Laukut on jo pakattu,
ilmassa on lähtemisen fiilis
ja arvatkaa mitä, nyt vähän itkettää.



-Maj

Tunnisteet:

34 kommenttia:

30. lokakuuta 2010 klo 12.46 , Blogger annnah kirjoitti...

Kaunista tekstiä :) Vaikka ollaan täysin eri elämäntilanteissa, oon 16 vuotias eikä sinänsä sun blogin aihepiiri muhun osukkaan hirveesti, tätä on ihan törkeen ihana lukee. Oot tosi symppiksen tuntunen mami, varmasti tosi hyvä äiti. Löysin sun blogin kun selailin vain kaikkea, ja hakusanana tampere. Mun mutsi asuu aika lähellä teitä joten senkin kautta vähän kiinnostuin blogistasi. Tuli itse asusteltua siellä 13 vuotta, ja äiti asuu vielläkin siellä joten tampere koskettaa aina. Love this blog :)

 
30. lokakuuta 2010 klo 12.48 , Blogger Jensba kirjoitti...

Mä ikävöin kans ihan kauheasti mun siskoa joka just asuu Tampereella, ja veljeä joka tällä hetkellä on armeijassa ja sen jälkeen muuttaa pois täältä meidän tuppukylästä.

öö siis täytyy kyllä sanoa, että pidän sulle ihan kauheasti peukkuja, siis mun onni on se että sekä tomin että mun vanhemmat asuu tässä 5km säteellä, eli voin hälyyttää aina hoitoapua tai viedä allua hoitoon kun siltä tuntuu,, en tosi tiedä missä Miikan vanhemmat asuu, mutta siis tosi hienosti oot kyllä jaksanut sielä "yksin" vaikka et ny yksin olekkaan mutta niin, yritä tietää mitä tarkoitan :D

 
30. lokakuuta 2010 klo 13.18 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Voi luin tekstisi itsekin juuri ikävöiden miestäni, ja kyllä tuli nyt tällä tytöllä kyyneleet silmiin... Ikävä on vaikeeta, mutta se kasvattaa, oon huomannut. Kiitos kun jaksat kirjoittaa näin rehellistä, innostavaa ja elämänmakuista blogia!: )

 
30. lokakuuta 2010 klo 13.26 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Voi, samaistuin niin tekstiisi! Tulin juuri eilen kotikaupungistani nykyiseen kaupunkiini, jossa olen nyt reilun vuoden päivät viettänyt. Olen heinäkuun jälkeen ehtinyt käymään kotona vain muutaman kerran, maksimissaan pari yötä siellä viettänyt. Nyt kun olin pidemmän aikaa, reilu puolitoista viikkoa, niin kaikki se tuttu ja turvallinen palautui mieleeni, kuin en olisi koskaan kotoa pois muuttanutkaan. Lapsuudenkotini on maailman paras paikka. Oli todella rankkaa lähteä eilen taas pois. Junamatka meni kuin unessa, ja kun saavuin takaisin nykyiseen kaupunkiini, tuo puolitoista viikkoa tuntui niin kaukaiselta ajatukselta.. Täällä kotini tekee vain rakas poikaystäväni ja avopuolisoni. Kotikaupungissani kaikki on minulla yhtä kotia.

MUTTA, sulla on aivan ihana blogi!! paljon tsemppiä kaikkiin edessä oleviin juttuihin, vaikutat niin kamalan ihanalta ihmiseltä:)

 
30. lokakuuta 2010 klo 14.05 , Anonymous hanna kirjoitti...

Sulla on aivan ihana blogi ja elämä. :) Mulla tuli ihan kyynel silmään tätä lukiessa ja etenkin tota Maunon kuvaa ja sen alla olevaa tekstiä katsoessa, luin sun blogia jo silloin kun Mauno oli vielä ilostuttamassa elämäänne. Nyt vasta eka kertaa kommentoin blogiasi. Voin kuvitella, että itsellekin tulisi ikävä perhettä jos asuisin heistä kauempana. Tsemppiä päiviinne! :)

 
30. lokakuuta 2010 klo 14.40 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Voi ihana ja pieni suloisuus Mauno <3 <3

Mä olen kans ikävöijä. Ikävöin aina. Silloin kun olen maalla ikävöin kaupunkiin ja kaupungissa puolestaan maalle. Ikävöin ihmisiä, joita näen liian harvoin ja vielä enemmän ikävöin niitä, joita en enää koskaan voi nähdä. Ikävöin menneitä aikoja. Ikävöin eläimiä, joita elämäni varrella olen kohdannut tai joista olen lukenut. Välillä mulle oikeasti iskee suru erään koiran vuoksi, jonka kuolemasta on jo n.10vuotta, koira kuoli uutenavuotena, kun hän oli pelästynyt raketteja ja karannut. Ei, en tuntenut koiraa tai omistajia millään tavalla, mutta jotenkin suren ja ikävöin sitäkin. Tavallaan kai se on myötätunto ikävää sen omistajia kohtaan, tjs. En tiedä :) Eikä tuo koira ole ainoa tuntematon eläin, jota ikävöin!

En oo muuten ikinä tullut ajatelleeksi, että olisiko tämän ikävöinnin kanssa helpompi elää jos olisi parisuhteessa. Täytyy miettiä sitä sitten, kun löytää jonku kivan, jonka kanssa tahtoo arkeansa jakaa :)

Ootte kovin ihania, koko perhe <3

 
30. lokakuuta 2010 klo 15.55 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Morjens, tuli tekstiäsi lukiessa omaa perhettäni kova kova ikävä, itse asun englannissa ja sain heinäkuussa ensimmäisen lapseni. Ole kiitollinen että vanhempasi asuvat sentään samassa maassa kuin sinä, me kun ei noin vaan extempore voida mummia ja ukkia vauvan kanssa lähteä katsomaan..oma äitini on nähnyt tytärtäni tasan kaksi kertaa, voit vaan kuvitella miten kova ikävä heillä on vauvaa ja meillä heitä! Nyt ollaan pienelle passia hankkimassa ja jouluksi ois tarkotus Suomeen tulla Ekaa kertaa vauvan kanssa! Lennetään muuten Tampereelle kun siskoni asuu siellä ;) kiva blogi muutes! -j

 
30. lokakuuta 2010 klo 18.31 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Kun luin tata tekstia ni itelle tuli tosi ikava fiilis... Siis ikavan takia. Ma oon asunnu Jenkeissa nyt 2 vuotta ja loppuvuodesta mun pitais tulla Suomeen sitte taas vahaks aikaa.

Valil on niin sekavat fiilikset kaikesta. Ma rakastan asuu taalla ja mul on paljon rakkaita ihmisii taalla. Mut sit siella Suomessa mul on perhe ja rakkaita kavereita myos. Joskus miettii kuin ihana olis menna vaikka iltalenkille siskon ja hanen lapsen (joka synty mun ollessa taalla) kanssa. Tai viettaa leffailtaa kavereitten kans. Tai jutella aitin ja isan kans keittionpoydan aaressa syoden iltapalaa. Tekisinpa melkeen mita tahansa jos esim jonkun noista voisin heti toteuttaa.

Mun olosta on itseasiassa aika helpon tehny taalla se et ma oon oppinu olee miettimatta liikaa asioita. Kuulostaa hirveelt sanoo nain, mut ma en mieti Suomen asioita kauheesti taal. Tottakai siis joka paiva miettii et miten kaikilla siel menee mut en haluu alkaa hirveemmin miettii kaikkee tosi tarkkaan. Koska sit oisin heti itkemassa, kai silla tavoin koitan "suojella" itteeni silta. Yks kerta ku katoin kuvii perheesta ja kavereista siella ni kyl se oli loppupaiva pelkkaa itkemista....

Mut tan ajan jalkeen kylla arvostaa niin pal enemman omaa perhettaan ja kavereita siella!!! Ja mulla on myos maailman paras perhe <3

Mutta jakselemisia teille sinne Tampereelle! :)

Sara

 
30. lokakuuta 2010 klo 21.32 , Blogger Heidi kirjoitti...

voi maj miten kauniisti kirjoitit. Täällä tuli ihan tippa linssiin jo vaan katsoessa maunon kuvaa tietäen sen olevan koirien taivaassa :(

Ikävä on inhottavaa, mutta on siinä puolensakin. Musta ne hetket kun näkee taas esim oman miehen parin päivän eron jälkeen (joo siis mulle tulee jo päivän erosta ikävä), on se tunne ehkä parhainta mitä tiedän. Näkee taas toisen valosammin ja rakastaisemmin silmin.

Koita jaksaa ikävän kanssa. :)

 
31. lokakuuta 2010 klo 1.23 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Mari, voisitko tehdä kuvapostauksen Maunosta? Tepostakin sekaan kuvia? Maunon kuvia ei taida täältä uudesta blogista löytyä.:(

 
31. lokakuuta 2010 klo 1.50 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Outoo, oon nähny joitaki kertoja susta unta ja nyt viime yönä taas. Oltiin Helsingissä Kumpulan maauimalassa hengailemassa ja uimassa. Sinä, minä, Rebekka ja Miika :D

 
31. lokakuuta 2010 klo 2.29 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Voi miten tuttu tunne! Siskoni on asunut Englannissa nyt 12 vuotta, emmekä vieläkään osaa erota itkemättä. Ikävä on koko ajan, enkä tiedä osaanko oikein elää ikävän kanssa vieläkään. Siskolla on nyt kolme lasta ja olisikin niin ihanaa jakaa sitä yhteistä lapsiperheiden arkea, piipahtuu kylässä silloin kuin mieli tekee.

Koetetaan jaksaa! Ihanaa syksyä kuitenkin.
-Sari-

 
31. lokakuuta 2010 klo 3.01 , Blogger Petu kirjoitti...

<3

 
31. lokakuuta 2010 klo 3.03 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Mulla on aikalailla sama välimatka täältä opiskelukaupungistani vanhempien luo Ouluun, kuin sulla Tampereelta Ylivieskaan. Kun lähdin opiskelemaan olin lähinnä onnellinen, että välimatakaa tuli. Nyt muutamia vuosia myöhemmin ikävä läheisten luo on ihan jatkuvaa. Toisaalta nuorena totaalinen irtautuminen äidin helmoista on ihan hyvä asia. Onneksi ikäväänkin tottuu. Mukavaa syksyä teidän koko perheelle :)
-Nanna-

 
31. lokakuuta 2010 klo 4.21 , Anonymous Tiunamiuna kirjoitti...

Voih muakin alkoi melkein itkettää! Olen kyllä onnekas, enkä ihan aina sitä osaa arvostaa, että yhtä sydänystävää lukuunottamatta kaikki mulle tärkeät ihmiset asuvat 10 kilometrin säteellä. Mulla on joskus vieläkin ikävä koiraani joka kuoli jo 12 vuotta sitten.

Onneksi on ihania ihmisiä elämässä, kun on sellaisiakin, jotka ovat oikeasti yksin, eikö niin! Kiitos Maj tästä mukavasta blogista!

 
31. lokakuuta 2010 klo 4.33 , Blogger Anna kirjoitti...

Arvaatko mitä - muakin itkettää nyt tän luettuani. Ikävä on niin raastavaa. :(

 
31. lokakuuta 2010 klo 4.34 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

tuttu tunne :)

tuli melkeinpä itku silmään itselläni kun luin sun tekstiä,ihana koira :)

 
31. lokakuuta 2010 klo 4.41 , Blogger Kebe kirjoitti...

Tää kirjotus sai mut itkemään. Asun itse Tampereella kihlattuni kanssa. Perheeni ja sukuni vajaan 700km päässä Torniossa. Näen rakkaita ihmisiä todella harvoin, vain muutaman kerran vuodessa. Vaikka puhelimitse yhteydessä ollaankin melkein joka päivä, se ei vaan ole sama asia. Tiedän miltä sinusta tuntuu, sillä itse tunnen aina lähtiessä ihan samoin. Sama tunne palaa aina, kun ajattelenkin tätä välimatkaa. Onnekseni, voin aina sanoa, että on olemassa paikka, jossa aina ottaa joku vastaan - koti pohjoisessa. Toisaalta, rikkaus on, että voi sanoa omistavansa kaksi kotia.

 
31. lokakuuta 2010 klo 5.04 , Blogger a_millia kirjoitti...

Pakko kysyä, mitä Maunolle kävi? Itse menetin koirani puolitoista vuotta sitten ja nyt puoli vuotias uusi hauva on kotona auttamassa ikävään. Mutta aina sitä tietenkin ikävä on sitä jota ei enää ole.. :''(

 
31. lokakuuta 2010 klo 5.40 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Omat vanhemmat muuttivat pari vuotta sitten Aasiaan töiden perässä ja sisko opiskelemaan ulkomaille.
Ensimmäinen vuosi oli tuskaa eikä mistään tullut mitään.
Nyt vasta olen jotenkin tottunut siihen että ne asuu kaukana.
Näen heitä 2-4 kertaa vuodessa, ens kerran joluluna.
Onneksi mulla on maailman paras perhe joten välit ovat säilyneet todella hyvinä ja ollaan läheisempiä kuin koskaan.
Yhteyttä pidetään melkein joka päivä jotenkin.

Ikävä on kova!

-Anju-

 
31. lokakuuta 2010 klo 7.04 , Anonymous Tyttö Pohjoisesta kirjoitti...

*piirtää iiiison sydämen tähän*

koitahan jaksaa! :)

 
31. lokakuuta 2010 klo 7.52 , Anonymous Sissi kirjoitti...

Ikävä on omaa perhettä täälläkin. Liian harvoin näkee, ja olis niin kiva pistäytyä vaan vaikka päivällä kahvittelemassa. Toisaalta on tässä kauempana asumisessa puolensakin, ei tule ainakaan riitoja äidin kanssa. ;) Vaikka kyllä mä muuttaisin takas kotikonnuille jos muu perhe tulis mukaan ja töitä ja kiva koti löytyis.

 
31. lokakuuta 2010 klo 8.10 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hei tekisitkö postauksen Teposta ja Tepon poismenosta? Olen itsekkin menettänyt koiran ja tiedän miltä se tuntuu :(

 
31. lokakuuta 2010 klo 9.08 , Blogger reettas kirjoitti...

Voi mika ihana kirjotus! Ymmarran niin taysin ton ikavan! Asun USA:ssa ja koko muu perhe on (paitsi mies) Suomessa. Eika se ikava helpota koskaan. Eika siihen totu.Taytyy vaan ajatella positiivisia asioita tasta paikasta ja kaikki kokemuksia ja uusia ihmisia joita saan kokea ja tavata. Yritan ottaa asiat silta kannalta etta paasen sinne takasin koska vaan jos sellanen tunne tulee. Tsemppia Maj! Kiva kun jaksat kirjotella :)

Reetta

 
31. lokakuuta 2010 klo 9.34 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Voi Maj! Voin kuvitella olotilasi, itsekin olen todella kova ikävöimään ja on inhottavaa olla yksin, jos on seurankipeä (tunnistan itseni tekstistäsi).

Minua pelottaa ikävä, koska tiedän että iäkäs koirani ei ole täällä ikuisesti, hänellä todettiin vasta pahanlaatuinen kasvain. Minua kuitenkin lohduttaa ajatus, että muitakin rakkaan elämänkumppaninsa menettäneitä on, kuten sinä. Sinulla on ihania kirjoituksia, blogisi on niin ihanan rento ja lämmin. Toivottavasti me opitaan elämään ikävän kanssa, ettei se vie meiltä kaikkia voimia :)

Nanna

 
31. lokakuuta 2010 klo 10.21 , Anonymous Siny kirjoitti...

Onks sulla yleensäkin ollu tuollaisia fiiliksiä, vai onko nyt Rebekan syntymän jälkeen se vielä muuttunu?

Itse muutin pohjois-karjalan perukoilta keski-suomeen muutama vuosi sitten ja silloin sitä ikävää ei ollut. Mutta viimeisen vuoden aikana alkoi tulla se ikävä perheen lähelle, ja just sitä että voisi nähdä useammin, eikä tarvitsisi suunnitella kuukautta aikaisemmin millon sitä lähtisi käymään siellä.

Nyt asun pohjois-karjalassa, eri paikkakunnalla kuin perheeni ja olen huomannut, että ihan jees se on kun pääsisi tästä vaan tunnissa ajamaan porukoille mutta ei se silti sama ole kuin jos asuisi ihan samalla paikkakunnalla ja vois noin vaan lähtee kävellen käymään iltakaffella.

Mutta ymmärrän tuota ikävääsi! Vaikka minulla ei ole lapsia, mietin sitä kyllä että kuinka haluaisin että isovanhemmat ei joutuisi asumaan lapsenlapsestaan niin kaukana..

 
31. lokakuuta 2010 klo 11.51 , Blogger Kati kirjoitti...

Mulla on kans ikävä perhettä, oon asunut Ruotsissa vuodesta 1996. Tavallaan siihen tottuu, että ollaan erillään, soitellaan monta kertaa viikossa ja ollaan yhteydessä. Mutta se on vaikeampaa nyt kun on perhe, harmittaa kun ei voida tavata arkipäivinä ja tehdä jotain pientä, sillä visiitit pari kertaa vuodessa on aina niin intensiivisiä.

Onneksi mummi ja ukki juttelee usein gmail-videochatin kautta!

 
1. marraskuuta 2010 klo 2.49 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Oletteko miettineet ihan aikuisten oikeesti palaamista Ykaan? itse olen juuri mieheni kanssa remontoimassa omakotitaloa synnyinkaupungistamme ja se tuntuu jotenkin todella helpottavalta. Tietää läheisillään olevan kaikki hyvin ja pääsee käymään lainaamaan vaikka muusiin voita :') ei sitä ikävää opi tuntemaan ennenkö ottaa sitä etäisyyttä. Kaikkea hyvää ja miettikää mikä kupissa eniten painaa.. :)

 
1. marraskuuta 2010 klo 5.35 , Anonymous Jenni kirjoitti...

Mä oon kotoisin Ylivieskan naapuripitäjästä ja olen asunut nyt kolme vuotta Helsingissä. Itse ikävöin enemmän paikkoja ja lemmikkejä, kuin ihmisiä, koska niiden kanssa puhun puhelimessa useamman kerran viikossa. Toki olisi ihanaa jos äiti olisi lähellä eikä yli 500 km päässä.

Mielestäni kamalinta on kun lähtee kotoa maalta sunnuntaina junalla ja saapuu illalla kylmään, pimeään ja meluisaan pääkaupunkiin. Silloin ikävä on kovin ja juuri tämän takia käyn kotona niin harvoin koska en kestä hyvästejä.

 
1. marraskuuta 2010 klo 7.12 , Blogger Jo kirjoitti...

Jep, voin ilmottautua kanssa ikavoivien joukkoon. Porukaa asuu vain tunnin lentomatkan paassa (eri maassa) kuin mina (ulkomaalaisen) miekkoseni kanssa. Kummatkin asuvat kuitenkin ulkomailla, joten se koti-ikava ei ole Suomeen, vaan vanhempiin...sitten erikseen on ikava Suomeen, ja siskoon ja veljeen (kummatkin eri maassa kuin mina, vanhempani taikka toiset). Eli perheessani on viisi henkiloa, ja asustamme neljassa eri maassa ja kolmella eri mantereella. Meilla ollaan yleensa tultu yhteen ainakin jouluna, mutta tana jouluna ei tule onnaamaan...porukat suuntavat veljen luo Etela Afrikkaan siskoni kanssa, mutta miekkonen ei saanut tarpeeksi lomaa emmeka haluneet jattaa koiria yksin joten me jaamme tanne Saarelle sitten viettamaan joulun kahestaan.

Jotkut ihmettelevat etta miten olen niin laheinen porukoitteni kanssa, mutta kun on 15 vuotta asunut ulkomailla ja lahin suku on toisessa maassa, siina oppii puhumaan ja arvostamaan sukuaan (ja vanhempiaan) todella paljon.

En ole nahnyt porukoita sitten viime joulun, ja ollaan vihdoin menossa pitkaksi viikonlopuksi kotiin porukoille...on ollut hirvea ikava ja luulen etta jossain vaiheessa tulee itku.

Muuten, meilla on pieni 1.v chihuXyorkhireterrieri, aattelin etta jos Maggiesta tulisi Tepolle tyttoystava? :)

Todella mukava blogi muuten... :D

 
1. marraskuuta 2010 klo 15.08 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Täällä myös yksi immeinen, joka pystyi niin samastumaan tekstiin ja postauksesti tuli niin oikeaan aikaan. Olen myös ikävöijä ja haikailija, varsinkin kun puhutaan perheestä, lapsuuden kodista ja kasvuympäristöstä. Itselläni on vähän sama tilanne kuin sulla, asun kaupungissa ja perheeni maalla, tosin vain noin 50 km päässä, mutta aina kotona ja siskoni luona käydessä ja sen jälkeen sieltä lähtiessä tulee aivan järkyttävän haikea olo, ja usein myös se itku. Se on jotenkin hyvin inhottava tunne, vaikka loppujen lopuksi itku kääntyykin siksi, että oivaltaa, kuinka rakkaita perheenjäseniä itsellä onkaan. Niinä haikeushetkinä on ihana lähettää vaikka rakkaalle siskolle muistutusviesti siitä, kuinka tärkeä ja ihana ihminen hän on. Ja muistuttaa äitiä siitä, kuinka ihana on aina tulla kotiin.

 
2. marraskuuta 2010 klo 12.42 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Vaikka oon vasta viimekesänä ripille päässy niin tykkään blogistas todella paljon. Tästä postauksesta tuli kyyneleet silmiin.

Ihanaa syksyn loppua teille kaikille =)

 
2. marraskuuta 2010 klo 13.08 , Blogger Maj kirjoitti...

Voi teitä, luin kaikki kommentit ajatuksella. Onneksi tähän maailmaan mahtuu monta samanlaista ikävöijää kuin minä <3 Ja onneks tänne voi kirjoitella tämmösiäkin juttuja, se helpottaa :) Oli tosi kiva lukea teidänkin tarinoitanne ikävästä. Halauksia!

Onneksi meillä on nykyään puhelimet, skypet, meset, facebookit, mailit, kirjeet ja kaikki, ei se tosin ole ihan sama asia kuin kasvokkain keskusteleminen, mutta on se kuitenkin jotain!

-M

 
2. marraskuuta 2010 klo 13.44 , Anonymous sirkku kirjoitti...

<3
ikävä on nii kova, et tuun jouluna takas suomee!

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu