Muistelmia...

Eli tämä seuraava postaus on julkaistu vanhassa blogissani helmikuussa 2010, noin kuukautta ennen Rebekan syntymää. Muistaakseni tätä on pyydetty uudelleen julkaisuun, joten tässäpä nyt tulee.

Olette kovasti toivoneet jonkinnäköistä raskaus-postausta, jossa me kertoisimme meidän tuntemuksia kaikesta aiheeseen liittyen. Nämä seuraavat ajatukset on sitten ihan mun omia ajatuksia, ei sotketa Miikaa tähän nyt ollenkaan.

Kaikkia kovin kiinnosti tietää, että oliko vauva ns. "vahinko", kertoessani, että olin yllättynyt, kun sain tietää odottavani vauvaa. Mielestäni kuitenkin lapsia saadaan, ei niitä niin vain "tehdä". Vaikka vauvan tuloa olisi kovastikin odotettu ja suunniteltu, uskon, että monelle se positiivinen raskaustesti on silti hyvinkin yllättävä juttu. Itsehän tein testin kolmeen kertaan, ennen kuin uskoin sen pitävän paikkaansa. On se vaan niin uskomatonta ja mullistavaa todeta, että on mahkut tulla äidiksi. Miikan mielestä homma oli ihan selvä eka testin jälkeen ja hän iloitsi asiasta samantien.

Omalle perheelleni kerroin asiasta ihan ensimmäisenä ja he kaikki olivat enemmän kuin iloisia puolestani. Omille vanhemmilleni tämä tuleva baby on ensimmäinen lastenlapsi, joten pistäähän se tulevan mummon ainakin ihan sekaisin. Samoin Miikan vanhemmat olivat tietysti iloisia ja ovat lupautuneet auttamaan meitä tarpeen mukaan. Muille kertomista venytin tosi pitkään kuitenkin, ihan varmuuden vuoksi. Omat kaverinikin iloitsivat puolestani, toivuttuaan ensin pienestä shokista ja yllätyksestä;) Pakko kertoa, että meidän Peppe meinasi kaataa maitoa yli lasinsa, kun kuuli asiasta. Peppe luuli, että me vaan huijataan sitä, eikä meinannut uskoa meitä:)





Minulla ei ollut "tähän ryhtyessäni" mitään käsitystä, mitä tuleman pitää, joten kolme kuukautta kestävä väsymys ja pahoinvointi tulivat melko yllätyksenä. Kai vaan naivisti ajattelin, että mun masu kasvaa pikku hiljaa ja aamuisin sitten vähän oksettaa. Oli aika kova järkytys, kun en jaksanut aluksi mitään muuta kuin nukkua. Miika hoiti ihan kaikki kotityöt, kun väsymys oli pahimmillaan. Juoksimpa pari kertaa melko pikaisesti lähikaupasta kotiin oksentamaan... Töistä en kumminkaan ole ollut päivääkään sairaslomalla. Monet odottavat äidit joutuvat olemaan saikulla rajun väsymyksen ja pahoinvoinnin takia, joten omat vaivani ovat kai siihen verrattuna aika lieviä.

Tuona aikana jäi urheilut ja muut harrastukset väliin. Kun käväisin kerran treenaamassa salilla, tuli sen jälkeen välittömästi oksennus ja treenaus sai hetkeksi jäädä. Kun maagiset kolme kuukautta raskautta tuli täyteen, niin vaivani katosivat yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Jaksoin taas puuhailla normaalisti kotihommia, käydä töissä ja harrastaa liikuntaa. Oloni oli paljon parempi, samoin hiusten ja ihon rasvoittuminen tasaantui. Kampaajani (ystäväni) Saara totesi, ettei multa lähde edes hiuksia siihen tahtiin, kuin normaalisti. Tuuheat hiukset kuuluvat siis asiaan!





Monet kertovat olevansa normaalia ärtysempiä, jopa ihan "pirttihirmuja", kun ovat raskaana. Miika ainakin on sanonut mulle monta kertaa, että olen normaalia tasapainoisempi, rauhallisempi ja ehkä vaan vähän normaaliakin herkempi. Totta se on, että ne vaippamainokset ja eläinohjelmat alkavat itkettää, vaikka ennen olisi pystynyt katsomaan Titanicin viisi kertaa putkeen päästämättä yhtään kyyneltä. Jostain syystä sitä alkaa huolehtimaan myös läheisitään normaalia tarkemmin, sekin kuuluu asiaan. Kun Tepolla oli yskä, heräsin yöllä tarkistamaan kymmenen kertaa, että onko sillä kaikki hyvin.




Fyysisesti voin mainiosti. Painoa minulle on kertynyt noin kymmenisen kiloa, mikä on neuvolan tätin mukaan juuri sopivasti. Lähtöpainoni oli 53 kiloa ja nyt lähes 64 kiloisena olo on paksu, mutta ei ihan mahdoton. Näin kevään lähestyessä odottelen itsekkäästi jo, että saisin oman masuni taas täysin omaan käyttöön. Olen joka päivä töiden lisäksi yrittänyt käydä kävelemässä, tänäänkin ulkoilessa vierähti melkein kaksi tuntia. Raskausviikolla 27 käväisin siellä sairaalassa ja olin todella kipeä viikon verran, myös niihin aikoihin jätin uudestaan aloittamani kuntosaliharjoittelun kokonaan pois.




Vanhemmuudesta, äitiydestä tai vauvan hoidosta en tiedä vielä mitään, koska eihän minulla ole sellaisesta aikaisempaa kokemusta. En ole koskaan vaihtanut edes vaippaa, tai ollut lastenvahtina pikkuiselle. Lähipiirissäni ei ole montaakaan vauvaa. Minulla on kyllä kaksi aivan ihanaa kummilasta, mutta molemmat asustavat pohjoisessa, että heitä tulee (ikävä kyllä) tosi harvoin nähtyä. Eikä kenenkään toisen lapsen hoivaaminen ole sama asia kuin oman lapsen saaminen.

Ajoittan mieleeni hiipii ajatuksia, että osaanko hoitaa vauvaa? Tuleeko minusta hyvä äiti? Tai että nautinko ollenkaan äitiydestä, onko se minua varten? Uskon, että näin on tarkoitettu ja eiköhän kaikki äidit osaa hoitaa omaa lastansa parhaiten. Aika sen näyttää, miten hyvin pärjään:)




Nyt odotellaan vielä tovi ja koitetaan nauttia jokaisesta pikku potkusta, vaikka välillä tuskastuttaakin. Ai niin, se synnytys, mitä luulette jännittääkö minua? No, totta hitossa jännittää ihan mielettömästi. Olen valmistautunut lueskelemalla pari kirjaa ja koittamalla olla ajattelematta asiaa koko ajan:D Koitan vaan ajatella, että joka tapauksessa kaikkien masusta se vauva on löytänyt tiensä ulos. Ja minä sanon ehdottomasti KYLLÄ! kaikille kivunlievitys menetelmille. Ja ei, en kerro vielä mitä nimiä me ollaan mietitty vauvalle.


Ps. Hassuin vinkki mitä olen lukenut raskaus-opuksista on, että "sivele tummiin silmänalusiin violettiin vivahtavaa puuteria, häivyttääksesi väsymyksen merkit", häh?

-Maj


Tuleeko teillä mieleen vielä muita vanhoja posteja,
jotka haluaisitte kertaalleen lukea?